Agilityryhmän vaihdos

Niinhän siinä yllättäen kävikin, että muutimme jälleen uudelle paikkakunnalle.

Sain onneksi nopeasti ryhmäpaikan uudesta agilityseurasta ja päästiin jo tutustumaankin paikalliseen ryhmään. Ensivaikutelmani ryhmästä oli järkytys. Niin monta koirakkoa, etten edes muista kuinka monta. Koko tunti meni siihen, että jokainen pääsi yhden kerran radalle. Miten voisimme ikinä oppia keppejä, keinuja tai esteitä ylipäätään jos koko tunti menee siinä, että pääsee yhden kerran muutamaksi minuutiksi radalle? 

Järkytystä oli lähinnä ohjaustyyli, joka erosi radikaalisti aiemmin oppimastani. Tämä on kuitenkin varmasti opittavissa ajan kanssa. Kyseessä on vain muutos johon pitää mukautua. Toinen järkytys oli hiekkapohja. Miten hiekkapohjainen halli saakin pienen koiran pään aivan sekaisin! En saanut Nepeä oikein mitenkään hallintaani, kun Nepe vaan juoksi innoissaan yksin radalla ja hyppi esteitä. Lopulta kunnolla rähähdettyäni koiran korvat palasivat paikoilleen. Ei tästä ekasta kerrasta kuitenkaan mitenkään vallattoman hieno fiilis jäänyt.

Kyselin treenien päätteeksi, onko mahdollista päästä harjoittelemaan muulloinkin ja sehän ei ollutkaan ongelma. Olin huojentunut. Sainkin nopeasti kaikki maksut maksettuani koodin, jolla pääsen paikalliseen halliin itsekseni treenaamaan. 

Harmillisesti olen juuri näinä päivinä itse kipeänä, mutta ollaan silti käyty tekemässä keppejä. Ensimmäinen kerta hallissa yksin vain Nepen kanssa oli todella jännittävä. Ilmeisesti myös Nepelle, kun pissi lirahti heti kun päästiin kentälle. Keppien osalta Aiemmin oli selkeästi erotettavissa keppien vaikeampi ja helpompi puoli, mutta nyt raja alkaa olla häilyvä ja kepit menee yhdellä, viimeisellä ohjurilla loistavasti ilman takkuilua. JES!
Nyt vaan tarvitaan joku mukaan opettelemaan keinua.